Loimaan Ylistaron Maamiesseura 1909-2009

Erkki Valtonen 2009

Maatalousneuvonnan taustaa

Viime vuosisadan alkua voidaan pitää vapaan kansalaistoiminnan kukoistuskautena. Intomielisten ihmisten toimesta saivat silloin alkunsa nuorisoseurat ja musiikin-harrastajien soitinyhtyeet kulttuurin alalla, osuustoiminnalliset yritykset yhteiskunnan talouden eri sektoreilla ja myös suurimpien poliittisten puolueiden juuret ovat tässä ajassa. Maamiesseuratoiminnan verrattain nopea laajeneminen koko maan kattavaksi sopii hyvin tämän ajan yleiskuvaan. Maatalousneuvonnan tausta on kuitenkin kauempana menneisyydessä kuin muiden mainittujen toimintamuotojen.

Turussa vuonna 1797 perustettua Suomen Talousseuraa pidetään ensimmäisenä Suomen maatalousneuvonnan organisaationa. Järjestön, maaseutukeskusten ja niiden edeltäjien 200-vuotista taivalta juhlittiin vuonna 1997. Aihetta on perusteellisesti tutkinut loimaalainen historioitsija Jari Niemelä kirjassaan Lääninlampureista maaseutukeskuksiin. Suomen Talousseuran toiminta kohdistui suoranaisesti vain pieneen kansanosaan. Jäsenkunta koostui lähinnä ruotsinkielisistä virkamiehistä ja kartanonomistajista. Edistyksellisten viljelymenetelmien toivottiin leviävän erityisesti papiston välityksellä. Tultaessa 1860-luvulle oli eri lääneihin perustettu vastaavat maanviljelysseurat. Näissäkin varsinaiset talonpojat olivat edelleen vähemmistönä.

Loimaan Maamiesseura

Puhtaasti paikalliselta pohjalta ponnistavaa maamiesseuratoimintaa alkoi joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta syntyä vasta 1870-1880-luvuilla. Vuonna 1898 oli toiminnassa 79 seuraa, perustettuja oli vielä enemmän, mutta monen toiminta jäi lyhytaikaiseksi. Tähän joukkoon kuuluvaksi on laskettava myös Satakunnan maanviljelysseuran alainen Loimaan kinkerikunta, joka mainitaan asiakirjoissa jo vuonna 1871. Tämä myös maanviljelysseuraksi kutsuttu elin toimi Alastaron, Loimaan ja Metsämaan pitäjissä. Varsinainen Loimaan Maamiesseura perustettiin runsaat kymmenen vuotta myöhemmin 1883 kauppias Vinbergin aloitteesta. Seura sai käyttöönsä Loimaan osuuden edeltäjänsä kinkerikunnan varoista. Toimintansa ensi vuosina seura järjesti useita viljelijäkokouksia, joihin liittyi viljely- ja karjataloustuotteiden näyttelyitä sekä kilpailuja kynnössä ja ojankaivuussa. Tilaisuuksissa myös palkittiin parhaat eläimet ja tuotteet. Toiminta kuitenkin laantui melko pian, niin että syksyllä 1888 saatiin Aura-lehdestä lukea, että maamiesseuran toimista ei ole pariin vuoteen kuulunut mitään: ”se näyttää rauhassa nukkuwan ehkä jo kuoleman torroksissa”. Uutinen oli kuitenkin ennenaikainen, sillä taas vuonna 1890 järjestettiin kokous ja varsanäyttely silloisen Loimaan Mannisten Paavolassa. Paikalla oli peräti nelisensataa henkeä.

Loimaan Maamiesseuran ensimmäinen puheenjohtaja oli Aittamäen kartanon isäntä, agronomi Axel Wirzenius aina vuoteen 1903 asti, jolloin tilalle tuli Erland Ala-Heikkilä ja pari vuotta myöhemmin J.A. Sjöstedt-Knuutila. Johtokunnassa toimivat ainakin asemapäällikkö A. Granfelt, kauppias J.G. Vinberg, A. Thulin, E. Kolkkala, K.Knuutila, K. Talonen-Hulmi ja pastori Vartiainen.

Vuonna 1900 Loimaan Maamiesseura aloitti yhteisostot. Toiminta järjestettiin perustamalla erityinen Loimaan Maamiesseuran yhteisosto- ja myyntitoimisto, jonka asioitsija oli talollinen Frans Nahila Kemppilästä. Toimiston kautta hankittiin pääasiassa lannoitteita ja väkirehuja. Tämäkin toiminta hiipui vähitellen, koska myös samoihin aikoihin perustetut osuuskassat ja osuusmeijerit ainakin aluksi organisoivat yhteisiä hankintoja.

Kun sitten tultiin vuodenvaihteeseen 1908 - 1909, oltiin seuran piirissä valmiita uudenlaisiin ratkaisuihin, joiden tuloksena me nyt vietämme seuramme satavuotisjuhlaa. Koko pitäjän alueella toimiva seura jakaantui neljään eri kulmakunnalla toimivaan itsenäiseen maamiesseuraan, joiden yhteiseksi keskuselimeksi jäi vanha Loimaan Maamiesseura. Näin siis syntyi oma juhliva yhdistyksemme, josta alkuvuosina käytettiin nimeä Loimaan Ylistaron Maalaisseura.  Tällöin aloittivat toimintansa myös Keskipitäjän, Peränkulman ja Kojonjoen maalaisseurat. Nimitys kuitenkin vakiintui muutaman vuoden kuluessa maamiesseuraksi.

Mikä sitten aiheutti eriytymisen kulmakuntaseuroiksi? Luonnollisin selitys on toimialueen laajuus. Pitkät välimatkat ison pitäjän sisällä hankaloittivat toimintaa. On kuitenkin huomionarvoista, että samaan aikaan vastaavaa keskipakoisuutta ilmeni myös kunnallisella puolella. Peränkulmalaisilla oli jo pitkään ollut halu järjestäytyä omaksi seurakunnaksi, mikä hanke sitten toteutui vuonna 1914. Samaan tähtääviä hankkeita viriteltiin myös Kojonkulmalla. Ajatus asemanseudun käsittävästä kauppalasta oli esillä jo vuonna 1887. Kun liiketoiminta keskittyi yhä voimakkaammin radan varteen, myös kunnallista eriytymistä vaadittiin yhä useammin. Kun tiedetään, että monet maamiesseuran päättäjistä olivat tärkeillä paikoilla myös kunnallishallinnossa, tulee eriytymiskehitys enemmän ymmärrettäväksi.

Ylistaro-nimestä

Uusien maamiesseurojen nimet kuvaavat hyvin niiden toimialueita. Peränkulman seura toimi nyt entisen Mellilän kunnan alueella. Keskipitäjän maamiesseuran aluetta oli Loimijokivarsi Hirvikoskelta alaspäin ja Niinijoen alajuoksun kylät. Ylistaron maamiesseuran alue käsitti kylät Hirvikoskelta alkaen ylöspäin viimeisenä Kauhanoja. Seurojen toimialuerajat olivat varsin väljät. Esimerkiksi Karhulan isäntiä oli aluksi mukana Ylistaron seurassa, myöhemmin taas Keskipitäjän seurassa. Myös Hirvikoskelta suuntauduttiin kummallekin taholle.

Nimi Loimaan Ylistaron Maamiesseura kantaa mukanaan sekä paikallishistoriaa että kielihistoriaa. Nimityksellä taro tarkoitettiin vanhassa suomenkielessä asuttua seutua ja rintamaata vastakohtana erämaalle. Sana on tutkijoiden mukaan vanha laina pohjoisvenäläisestä sanasta dor, joka merkitsi raivattua aluetta ja kylää. Kun asutus Loimijokilaaksossa on levinnyt Huittisista yläjuoksun suuntaan, on luontevaa olettaa, että sieltä katsoen täällä ovat sijainneet sekä alastaro että ylistaro eli alajuoksulla ja yläjuoksulla sijainneet asutut ja raivatut alueet. Nimeen Ylistaro sisältyy myös keskiaikaisen veronkannon ja 1600-luvun läänityslaitoksen historiaa. Vanha emäpitäjä oli aikoinaan jaettu Niinijoen, Kojonjoen, Alastaron ja Ylistaron neljänneksiin. Pitäjän 1600-luvun läänitysten, Loimaan vapaaherrakunnan keskuspaikkana mainitaan Ylistaron kartano. Maamiesseuran perustamisen aikoihin nimi Ylistaro oli käytössä useilla tahoilla. Asemanseudulta löytyi ainakin Ylistaron munaosuuskunta ja Loimaan Ylistaron Osuusmeijeri. Nykyisen Loimaan Seudun Osuuspankin nimikin oli alun perin Loimaan Ylistaron Osuuskassa. Toivoa sopii, että myös tulevat polvet seuran jäsenkunnassa osaavat arvostaa nimeen liittyvää rikasta kulttuurista perinnettä.

Maataloutta sata vuotta sitten

Ennen siirtymistä varsinaiseen maamiesseuran toiminnan käsittelyyn on syytä hetkeksi pysähtyä tarkastelemaan sadan vuoden takaista maailmaa. Mikä oli maatalouden tila tuon ajan yhteiskunnassa ja minkälaisia kehityspiirteitä siihen liittyi?

Vanhakantainen kaksivuoroviljely pääkasvina ruis oli 1800-luvun puolivälin jälkeen tullut tiensä päähän. Sadot olivat huonoja ja kehitystä ei tapahtunut. Karjan tärkein tehtävä oli tuoda lannoitetta pelloille. Kaiken lisäksi markkinoille tuli halpaa leipäviljaa Venäjältä ja jopa merten takaa. Höyryvoima ja rautatie olivat tuon ajan globalisaation rautainen käsi, joka ravisteli yhteiskuntarakenteita ympäri maailmaa. Suomessa maatalous sopeutui siirtymällä karjatalouteen. Luonnonniityt kynnettiin ja ojitettiin pelloiksi. Tarpeellinen karkearehu saatiin kylvöheinästä. Tuotanto tehostui huomattavasti. Vuosisadan vaihteessa paikallinen meijeriteollisuus kehittyi niin, että osa tuotannosta voitiin myydä voina eteenpäin kaupunkeihin. Kun myös puutavaran myynnistä alkoi tulla rahatuloja, voitiin tiloille hankkia ensimmäisiä maatalouskoneita. Hevosvetoiset heinäharavat ja niittokoneet yleistyivät, vähän myöhemmin myös elokoneet viljan korjuussa. Isoimmissa taloissa vilja puitiin hevoskierron tai höyrykoneen, ”onkapannun”, pyörittämällä puimakoneella. Maatalouselinkeino oli siis voimakkaassa muutoksessa. Näin ollen on ymmärrettävää, että tarve tietoon ja tarve myös asenteiden muutokseen oli suuri. Tähän tarpeeseen Loimaan Ylistaron maamiesseurakin pyrki vastaamaan

Vilkasta toimintaa ja hiljaiseloa 1909-1930

Seuran alkuajan toiminnan tutkimista hankaloittaa se, että pöytäkirjat parin ensimmäisen vuosikymmenen ajalta ovat hävinneet. Onneksi alkuperäinen tilikirja on edelleen tallessa. Kun toiminnassa yleensä käytetään rahaa, jää siitä merkintä myös tileihin. Toisaalta muista lähteistä on saatavissa hyvä kuva tuon ajan maalaisseuratyöstä. Voidaan olettaa, että seurojen aktiivisuus suuntautui samantapaisiin kohteisiin.

Iltamien järjestäminen oli alkuaikojen tyypillinen toimintamuoto. Yleensä niihin liittyi Lounais-Suomen Maanviljelysseuran neuvojan esitelmiä ja lisäksi tietysti viihteellisempää ohjelmaa ja tanssia. Pääsylipputulot ja virvokemyynti toivat seuralle tuloja. Erilaiset kilpailut olivat hyvä keino motivoida viljelijöitä ottamaan käyttöön neuvojien kannustamia menetelmiä. Alkuvuosina kilpailtiin esim. metsänhoidossa, karjanhoidossa, juurikasvien kasvatuksessa, kesannon hoidossa, siemenviljan kunnostuksessa ja kynnössä. Toinen tärkeä rahoituksen lähde iltamien lisäksi oli Lounais-Suomen Maanviljelysseuran avustukset. Jäsenmaksujen merkitys oli vähäinen. Menopuolta rasittivat etupäässä kilpailuissa jaetut palkinnot. Ilmeisesti seura hankki myös neuvonnallista kirjallisuutta jäsenten käyttöön. Ensimmäinen yhteiskäyttöön hankittu kone oli viljanlajittelija. Rahaton seura otti tarkoitusta varten 900 markan lainan Vesikosken Hulmin isännältä K. N. Taloselta. Laina tuli aikanaan maksetuksi ja lajittelija oli käytössä vielä 1920-luvun puolivälissä. Epäilemättä seuraa pisimpään palvellut hankinta on sata vuotta sitten kirjakauppias Nahilta ostettu tilikirja. Viimeinen siihen kirjattu tilinpäätös on vuodelta 2003.

Maamiesseuran ensimmäisistä toimihenkilöistä tiedetään vähän. Rahastonhoitajina toimivat Werner Tamlander ja Valfrid Härkönen sekä myöhemmin Edvin Tenhunen. Olivatko he samalla sihteereitä, siitä ei ole tietoa. Tilintarkastajina olivat aluksi Mauri Myllykylä ja Fredrik Mikola , myöhemmin useita vuosia K. J. Heinonen ja Lauri Hollo. Puheenjohtajien ja hallituksen jäsenten suhteen on vain tyydyttävä oletukseen, että he olivat alueen isäntiä. Tiedetään kuitenkin, että seuraa on maanviljelysseuran kokouksissa edustanut mv. Verner Saikku Vesikoskelta. Toiminta on ollut vilkasta, koska esimerkiksi vuonna 1911 on yleisiä kokouksia järjestetty peräti kymmenen kertaa.

Toimeliaan alun jälkeen vuodet 1916-1920 olivat hiljaista aikaa, mikä on ymmärrettävää yhteiskunnalliset olot muistaen. Löytyy toki merkintä iltamista ja ruuanlaittokurssista sekä erikoinen ja kaiketi seuran historiassa ainutlaatuinen tieto ulosmittauksesta. Konstaapeli Viljami Jäppinen oli nimittäin uloshakenut seuran käteisvaroista 7 markkaa Oy Kuntainlehden saatavia. Tilinpitäjän harmiksi vielä jättämättä seuralle tositetta, mistä löytyy tilintarkastajan huomautus.

Vuonna 1920 toimintaa viriteltiin uudelleen käyntiin. Neuvoja A.V. Majaniemen aloitteesta 13.2.1921 pidetyssä kokouksessa seuran säännöt uudistettiin ja seura päätettiin rekisteröidä. Johtokunnan puheenjohtajaksi tuli Verner Saikku ja muiksi jäseniksi Nikolai Kytönen sihteerinä, Hannes Jussila, A. Vainio, Eetu Pohja ja Väinö Seppälä. Tuloja saatiin iltamista ja jäsenmäärän kasvun ansiosta merkittävästi myös jäsenmaksuista. Tuloilla on maksettu neljän eri neuvojan kuluja sekä palkintoja lypsykilpailuihin ja syysnäyttelyihin Vesikosken Hulmilla (1921) ja Joenperän Vähätalossa (1922). Vuosikymmenen puoliväliä kohti mentäessä merkinnät tilikirjassa harvenevat, ja vuosina 1925-30 toimintaa ei käytännössä ollut.

Maamiesseurojen suhteen on hyvin tiedossa, että niiden toiminta ei vuosisadan alkukymmeninä rajoittunut vain maatalouskysymyksiin. Seurojen piirissä pohdittiin paljon myös kunnalliseen elämään liittyviä asioita, esimerkiksi koulutusta. Maamiesseurat olivat aktiivisia erilaisten osuustoiminnallisten yritysten perustamisessa. Näin tapahtui Loimaan Ylistarollakin. Aloite maataloudellisen koulun saamiseksi Loimaalle esitettiin ensimmäiseksi juuri Loimaan Ylistaron Maamiesseuran kokouksessa vuonna 1911. Tästä löytyy maininta Turun maakunta-arkistossa olevista Lounais-Suomen Savialueen Maamieskoulun perustamiseen liittyvistä asiakirjoista.

Toinen merkittävä ja kauaskantoinen hanke oli aloite osuuskassan perustamisesta. Muilla kulmakunnilla osuuskassoja oli perustettu jo vuodesta 1902 alkaen ensin Niinijoen Osuuskassa ja kaksi vuotta myöhemmin Loimaan Kirkonseudun Osuuskassa. Maamiesseuran kokouksissa oli keskusteltu asiasta jo vuodesta 1920 lähtien. Maanviljelysseuran konsulentin, A.V. Majaniemen alustuksen pohjalta päätettiin kokouksessa 25.2.1921 järjestää koemerkintä osuuskassan perustamiseksi tarkoituksena saada selville löytyykö riittävä määrä jäseniä. Tämä tuloksena kutsuttiin koolle varsinainen kassan perustava kokous Peltoisten Mikkolaan 27.10.1921. Nimeksi tuli Loimaan Ylistaron Osuuskassa. Toiminta alkoi, kun säännöt oli rekisteröity 28.3.1922. Osuuskassan hallituksen jäsenistä valtaosa oli mukana myös maamiesseuran johtokunnassa. Laajemmin ajatellen uuden rahalaitoksen perustaminen silloiselle asemanseudulle oli luonnollisesti osa alueen kunnallista eriytymistä kauppalaksi.

Maamiesseuralla oli vielä muitakin hankkeita vireillä.  Joenperän Isotalon suolle kaavailtiin turvepehkutehdasta ja myös tutkittiin mahdollisuutta saada Loimaalle maanviljelyskoeasema. Kumpikaan aloite ei sitten toteutunut.

Maamieskoulun miehet ohjaksissa 1931-40

Maamieskoulun toiminnan alkaminen v.1931 näkyi uutena nousuna myös maamiesseuratyössä. Tästä lankeaa ansio ennen kaikkea koulun johtajalle, agronomi Niilo Pelttarille, joka oli asiassa aktiivinen ja sai myös muita mukaansa. Hän oli myös seuran puheenjohtaja aina kuolemaansa, vuoteen 1940 saakka.  Seuran sihteeriksi tuli koulun opettaja, agronomi Ilmari Rasilainen. Hänen toimikautensa oli kunnioitettavan pitkä aina vuoteen 1967 asti, siis peräti 36 vuotta. Maamieskoulun keskeinen merkitys näkyy myös siinä, että se oli kokouspaikkana lähes poikkeuksetta. Kokouspöytäkirjat ovat tallessa vuodesta 1933 alkaen. Tuon ajan aktiivijäseniä olivat Lauri Hollo, Verner Saikku, Hannes Knuutila ja monet muut kulmakunnan isännät. Emäntiä edustivat eri vuosina ainakin Kerttu Pohja, Tyyne Pohja, Anna Perho ja Elsa Vähätalo. Tilintarkastajana vuonna 1931 aloittanut opettaja Väinö Vanne jatkoi tehtävässään vuoteen 1959 asti. On myös huomionarvoista, että seuratyö sai hallinnollisesti säännellyn muodon toimintakertomuksineen, talousarvioineen ja toimintasuunnitelmineen. Vuonna 1934 maamiesseuran yhteyteen perustettiin maatalousnaisosasto, myöhemmin Loimaan Ylistaron maatalousnaiset, joka alkuvuosina nimellisesti kuului pääseuran alaisuuteen, niin että tilit ja toimintakertomukset käsiteltiin maamiesseuran vuosikokouksissa. Yhteydenpitoa jäsenistöön vahvistettiin nimeämällä piirimiehiä toimialueen eri kyliin.

Käytännön seuratyöhön kuului edelleen jäsenille tarkoitettuja kursseja mitä erilaisimmista aiheista. Mainintoja 1930-luvulta löytyy ainakin seuraavista: puutarhanhoito, sementin valmistus, lannanhoito, AIV-rehun teko, ja hevosen kengitys. Lähes jokavuotinen tilaisuus oli syyspäivät. Siihen liittyi ensin päivällä esitelmiä ja usein myös kilpailuja sekä iltamat ohjelmineen. Käytännön taitoja pyrittiin edistämään järjestämällä kilpailuja esimerkiksi tuorerehun hankinnassa, vehnän viljelyssä, traktori- ja hevoskynnössä, ojankaivuussa, juurikasvien harvennuksessa tai kirvesvarren veistämisessä. Auto alkoi olla siinä määrin yleinen, että voitiin yhdessä tehdä kesäretkiä kauemmaksikin koeasemille ja maatalousnäyttelyhin. Joihinkin kohteisiin mentiin linja-autolla.

Vuonna 1937 järjestetty Loimaan maatalousnäyttely oli alueen maamiesseurojen yritysten ja järjestöjen yhteinen hanke. Aloite näyttää tulleen Loimaan Ylistaron maamiesseuralta. Seuran johtokunnassa päätettiin nimittäin jo v. 1935 sihteeri Rasilaisen kirjaamana ”tunnustella maaperää tällaisen näyttelyn onnistumiselle”.

Maamiesseuran talous näyttää noihin aikoihin olleen hyvässä kunnossa. Tuloja tuli iltamista ja jäsenmaksuista. Suurehkoja kertaluonteisia tuloja saatiin arpajaisista ja em. maatalousnäyttelystä. Maamiesseuralla oli valvojan ja taloudellisen avustajan rooli nuorten maatalouskerhotoiminnan suhteen, koska Loimaan Maatalouskerhon tulot ja menot käsiteltiin omana eränään seuran tilinpäätöksissä. On todettavissa, että aloite maatalouskerhosta, myöhemmin 4-H-kerho, tuli maamiesseuran piiristä ja johtaja Pelttarilta.  

Tarvikepulasta konekauteen 1945-65

Sota-aika toi seuran toimintaan kuuden vuoden tauon. Vuoden 1941 välirauhan aikaan pidettyä kokousta lukuun ottamatta ei varsinaista toimintaa ollut. Aikakauden muutos alkoi vähin erin näkyä sodan jälkeen myös maamiesseuratyön sisällössä. Kokousesitelmien aiheet kertovat siitä selvää kieltään: esitelmiä säännöstelymääräyksistä, lannoituksesta, kursseja kasvinsuojelusta, konelypsystä, traktorista. Myöhemmin aiheina olivat salaojitus ja leikkuupuinti. Toiminta aktivoitui selvästi myös siksi, että paikkakunta sai siirtolaisten ansiosta merkittävän väestölisäyksen. Vilkas uudisrakentaminen sinänsä aiheutti suuren neuvontatarpeen. Maanviljelysseuran konsulenteilla oli sekä neuvonnallinen että valvovan viranomaisen rooli uudistiloja perustettaessa. Alueen seuroilla oli yhteisesti palkattu konsulentti. Järjestely näyttää kuitenkin olleen nimellinen, sillä maamiesseura sai palkkakulua vastaavan summan avustuksena Varsinais-Suomen maanviljelysseuralta.

Puheenjohtajana oli vuodet 1940-45 metsänhoitaja Tauno Laurila. Välillä on tosin vaikeaa selvittää, tarkoitetaanko pöytäkirjassa kokouksen vai seuran puheenjohtajaa. Vuonna 1948 oli seuran puheenjohtajana Tarmo Myllykylä. Hänen jälkeensä seurasi maamieskoulun johtaja E.A. Tuomivaara ja v. 1950-54 Gunnar Kaunonen. Veikko Tiainen toimi puheenjohtajana vuodet 1955-65. Muita tuon ajan pöytäkirjoissa usein vastaan tulevia seura-aktiivien nimiä olivat esimerkiksi Jorma Myllykylä, Heikki Perho, Jalmari Markkula, Onni Kiiski, Kalle Äikää ja Yrjö Levomäki sekä Urho Vähätalo, joka oli tilintarkastajana vuosina 1944-67. Maatalousnaisia edusti pitkään Helvi Knaapinen.

Kokouksia järjestettiin entisestä poiketen usein myös jäsenten kodeissa muun muassa Perholla, Sakkisella, Mäkikoskella, Markkulassa, Tiaisella, Leppämäessä ja niin edelleen. Uutena toimintamuotona otettiin tavaksi kokoontua vuosikokousten lisäksi maamiesseurailtoihin. Ohjelmaan kuului yleensä neuvojan esitelmä ajankohtaisesta aiheesta, usein myös rainoja tai elokuva ja keskustelua. Varsinkin vuonna 1951 kokoonnuttiin maamiesseurailtoihin peräti viisi kertaa ja lisäksi vietettiin puurojuhlaa joulukuussa Uuden Martin tuvassa. Kauhanojalla toimi 1950-luvun alkupuolella ainakin nimellisesti myös oma kyläosasto, joka ilmeisesti organisoi näitä illanviettoja. Tapa kuitenkin jatkui koko vuosikymmenen ajan ja aina 1960-luvun puoliväliin asti. On varsin ilmeistä, että kokoontumisilla oli myös vahva sosiaalinen ja yhdistävä vaikutus.

Vuoden 1959 50-vuotisjuhlaa on pidettävä todellisena suurponnistuksena. Loimaan Ylistaron, Keskipitäjän ja Kojonjoen maamiesseurat järjestivät yhteisen juhlan maamieskoululla. Sen yhteydessä oli konenäyttely ja työnäytöksiä Houkan pellolla. Kävijöitä oli peräti 500 henkeä. Seura oli mukana järjestämässä myös vuoden 1962 suurta maatalousnäyttelyä Loimaalla.

Taloutensa puolesta seura eli koko sodan jälkeisen ajan 1960-luvun puoliväliin saakka melko vaatimattomasti. Tarvittavat vähäiset tulot saatiin jäsenmaksuista ja illanviettojen kahvirahoista. Neuvojien kuluihin tuli avustusta Varsinais-Suomen maanviljelysseuralta. Varat kuluivat enimmäkseen seuran toiminnan juokseviin kuluihin. Loimaan maatalousnäyttelystä tosin saatiin kassaan tarpeellista täydennystä, ensin näyttelyä varten talkoilla kerätyistä tukeista ja vielä jälkikäteen hyvin onnistuneen näyttelyn voittovaroista.

Kohti uutta vuosituhatta

Lähestyttäessä 1970-lukua alkoi maatalouden piirissä yhä selvemmin näkyä uusia kehityspiirteitä. Lypsykarjatilojen määrä väheni nopeassa tahdissa. Vastaavasti tietenkin viljatilojen määrä kasvoi. Uudenlaista rakennekehitystä edustivat lihan tai kananmunien tuotantoon erikoistuneet kotieläintilat. Samalla maatilojen kokonaismäärän kehitys kääntyi laskuun. Yleiskuvaan kuuluu vielä vuokraviljelyn vähittäinen yleistyminen. Tämä sama kehitys EU-jäsenyyden vauhdittamana on yleisesti ottaen jatkunut tähän päivään asti, ja sen loppua emme ilmeisesti vielä ole nähneet. Hevonen oli maatiloilla 1960-luvun lopulla luultavasti yhtä harvinainen kuin vetohärkä maamiesseuraa perustettaessa. Sen jälkeen ovat tiede ja tekniikka tuoneet lukemattomia sovelluksia maatalouden avuksi. Tämänkään kehityksen loppu ei ole näköpiirissä.

Maamiesseuran toimintaan edellä mainitut kehityspiirteet toivat vähin erin muutoksia.  Kurssitoiminta oli maanviljelysseuran ja myöhemmin tietysti maaseutukeskuksen järjestämää. Osallistuminen eri kursseihin kuului seuran toimintasuunnitelmiin, mutta sillä ei ollut varsinaista järjestelyvastuuta. Koulutus oli osin käytännönläheistä kuten kyntö- ja hitsauskurssit, osin erikoistuotantoon liittyvää kuten siemenviljely- ja sikatalouskurssit. Verotuksen puolella siirtyminen pinta-alaverotuksesta uuteen järjestelmään v. 1968 oli tärkeä koulutusaihe. Samaan aikaan maatalouskaupan omaan markkinointiin liittyvä neuvontatarjonta lisääntyi. Kaupan edustajat ovat näihin päiviin asti olleet tervetulleita seuran kokouksiin niin esitelmöitsijän kuin kahvin tarjoajan roolissa. Toisaalta yksikkökoon kasvaessa alkoi syntyä tarve nykyisenkaltaiseen tilakohtaiseen neuvontaan. Näin ollen on luonnollista, että neuvonnan rooli on maamiesseuran toiminnassa ollut viime vuosina vähäinen.

Maamiesseuran koneenvuokraustoiminta alkoi vuonna 1964. Silloin hankittiin yhdessä maatalousnaisten kanssa tuoremehukone. Mehunpuristus oli kummallekin seuralle pitkään tuottoisaa, kunnes uudet hygieniasäännökset ainakin osaltaan olivat vaikuttamassa sen loppumiseen vuonna 2002. Ensimmäinen varsinainen maatalouskone oli vuonna 1967 hankittu yleisperävaunu. Sellainen seuralla on edelleen, moneen kertaan uusittu. Hankinta oli oikeaan osunut, koska sen tarve on vähentynyt vasta viime vuosina. Konevalikoima täydentyi 1970-luvulla perunanistutus- ja nostokoneilla. Seuralla oli jonkin aikaa myös painepesuri, kunnes niistä vähitellen tuli joka tilan koneita. Ensimmäinen klapikone hankittiin vuonna1981 ja edelleen seuralla on sellainen. EU-säännökset ovat edellyttäneet kevytmuokkausta ja kesannointia. Maamiesseuran hankkimat kultivaattori, lautasmuokkain ja kesantomurskain ovat säästäneet monta tilaa näitä ostamasta. Konevuokrat on osattu asettaa oikein, koska vuokratuotoilla on pystytty tarvittaessa uusimaan koneet. Seuran talous on konevuokrauksen ansiosta ollut pitkään vahva. Konevuokraus onkin nykytermein ilmaistuna seuran ydinliiketoimintaa.

Nykyinen maatalouslomitus sai alkunsa vuonna 1972 lomaemäntätoimintana. Tällä alueella sitä olivat järjestämässä maamiesseura ja Petäjoen Pienviljelijäyhdistys. Seurat palkkasivat lomittajan yhteisesti ja saivat Loimaan kunnalta tukea 2500 markkaa vuodessa. Muutaman vuoden päästä toiminta siirtyi kunnan hoitoon.

Vuonna 1969 maamiesseura järjesti ensimmäisen pikkujoulujuhlan silloisella maatalousoppilaitoksella. Tästä alkoi perinne, joka kesti aina vuoteen 1999 asti. Tilaisuudet olivat aikanaan hyvin suosittuja, yleisöä oli useimmiten 100-150 henkeä. Ohjelma oli lapsia miellyttävää ja hoidettiin paikallisin voimin. Järjestelyissä olivat mukana myös Loimaan Ylistaron maatalousnaiset ja Petäjoen pvy.

Yhdessä Loimaan Keskipitäjän ja Kojonjoen maamiesseurojen kanssa on järjestetty ensin 60-vuotisjuhlat maatalousoppilaitoksella, sitten 70-vuotisjuhlat Niinipirtillä ja 80-vuotisjuhlat Kojontuvalla. Yhteiset tilaisuudet ovat taanneet runsaan yleisön. Pekka Markula on myöhemmin täydentäen tehnyt historiikin kaikista seuroista joka juhlaan.

Pienenä erikoisuutena vuodelta 1991 kerrottakoon käytettyjen maatalouskoneiden keräyksestä Kurkijoelle silloiseen Neuvostoliittoon. Asiaa hoiti Jouko Markkula, mutta virallisesti lahjoittajaksi ilmeisesti byrokratian koukeroiden täyttämiseksi merkittiin Loimaan Ylistaron maamiesseura. Lahjoituksen vastaanottajan nimi oli pitkähkö ja panee epäilemään jonkinasteista byrokratiaa sekin: Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan Lahdenpohjan piirin kansanedustajain Kurkijoen kyläneuvosto.

Maamiesseuralla on ollut onni saada pitkäaikaisia ja sitoutuneita luottamushenkilöitä. Aarne Martikainen oli puheenjohtajan kahteen otteeseen, sekä 1960 että 80-luvulla. Eero Reijonen hoiti tehtävää koko 1970-luvun. Myöhemmin järjestyksessä Erkki Valtonen, Erkki Ventto, Matti Kontulainen, Erkki Ventto uudelleen ja Antti Reijonen. Muista seurassa keskeisesti vaikuttaneista henkilöistä on mainittava ainakin Urho Jumppanen, joka oli johtokunnassa vuosina 1969-94. Hän oli seuralle apuna monissa asioissa. Myös kokoukset järjestettiin tuona aikana useimmiten koululla. Ilmari Rasilaisen jälkeen vuonna 1967 sihteeriksi tuli Paavo Levomäki. Myös hänen toimikautensa oli pitkä, 14 vuotta. Pisin toimikausi lienee Antti Paijalla. Monet seuran koneista ovat olleet hänen hoidossaan vuodesta 1971 alkaen.

Lähteitä

Agronomi Ilmari Rasilaisen 50-vuotisjuhlahistoriikki. Seuran arkisto
Honka-Hallila, Helena, Sata sarkaa. Varsinaissuomalainen maaseutu ja maatalous. Uusikaupunki 2004
Kansallisarkisto, Loimaan savialueen maamieskoulun perustamiseen liittyvät asiakirjat
Laakso, Veikko, Suur-Loimaan historia II. Loimaa 1994
Loimaan Seudun Osuuskassa 1922-1962, historiikki 1962
Loimaan Ylistaron maamiesseuran arkisto
Markula, Pekka, Loimaan Kojonjoen, Ylistaron ja Keskipitäjän maamiesseurojen historiikit, moniste 1989
Niemelä, Jari, Lääninlampureista maaseutukeskuksiin. Tampere 1996
Niemelä, Jari, Suur-Loimaan historia III. Jyväskylä 2003
Niemelä, Jari, Talonpoika toimessaan. Suomen maatalouden historia. Helsinki 2008